Kettu

Vilahti viikset viisahan,
takaa puiden punaturkin.

Pörröhäntä häälähteli,
hännän timantti tiukuna.

Katsoi kerälle syömmeni,
sieluni siskoksi suli.

Metsään haastoi harppomahan,
taakseen katsomatta käydä.

Kaarnoja kuuntelemahan,
naavapartaisten nauruja.

Ilman kellon käskemättä,
hopun huolia huokaamatta.