Laulan luontoni liekkumahan
ytimeni ympärille kiekkumahan
Koottu olen emosten esiliinoista
isoisistani ilo irti päästetty
Laulan minä miten mielin
riimit riepottelen raitille
Laitan minä sanat suustani
aivostani asiat asetan
Enkä minä arvoa anele
oppineitten orsille otattele
Hiluja rintaani himoitse
pallille pääsyksi pakise
Laulan minä iloni ilmi
riemuni ratki rallatan
Suruni sarkaa sanelen
itkuni ilmoille inisen
-----
Sisareni vinkistä, laitan tälle runolle selityksen. Peruskouluaikoina äidinkielenopettajan "kannustamana" opin etten osaa kirjoittaa. En myöskään osannut kävellä, joka toki onkin äidinkielentaitoon vaikuttava tekijä. Motivaatiolleni vastaavat lausahdukset olivat turmiollisia. Elämäniloinen, herkkä, luova, vilkas, luonnonlapsi muuttui puristamon "opein" ujoksi syrjäänvetäytyväksi, itseään häpeäväksi erakoksi. Nyt vanhempana ja viisaampana akkana en enää suostu olemaan sopivaan kuutioon sullottuna. Tää ei haluu olla kuutio, kun tää haluu olla pallo!!!
Alttiiksi asettuminen ja arvostelun pelko kuultaa tässä runossa läpi. Siitä huolimatta kirjoitan ja lopulta on herttaisen samantekevää, mitä mieltä pilkunviilaajat siitä ovat. :) Saa laittaa kommenttia, yritän oppia olemaan ehjä muiden mielipiteistä huolimatta tai jopa niiden avulla.
Valoru <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti